OSA.1 Oma polkuni kameran takana
Elämä on täynnä kasvua
31 vuoteen on mahtunut paljon. Elämä on antanut ja ottanut.
Kaikki, mitä olen kokenut, on tehnyt minusta sen ihmisen, joka on edelleen tässä hetkessä.
Jo lapsuudesta asti olen kantanut sisälläni paljon. Elänyt turvattomuudessa ja kaaoksen keskellä. Olen kokenut hetkiä, jotka veivät mukanaan viimeisetkin turvan rippeet. Puskin aina eteenpäin. Haalin kaikkea aina enemmän. Turrutin tunteeni meille hyvin tuttuun ja opittuun tapaan. En osannut pysähtyä enkä kuunnella itseäni, ennen kuin oli väistämättä pakko. Minulla ei ollut enää vaihtoehtoja.
Vuonna 2019 traumaattinen ja äkillinen tapahtuma laukaisi paniikkihäiriön ja voimakkaan ahdistuksen. Olin uupunut ja kannoin sisälläni häpeää asiasta. Mikään ei ollut enää ennallaan. En ymmärtäny ollenkaan kehoni valtavia tuntemuksia. Hermostoni oli jatkuvasti ylikierroksilla. Liikaa pitkittynyttä stressiä, liikaa huolta ja liikaa padottuja tunteita, joita ei kyennyt käsittelemään. Taistele tai pakene. Se oli minun arkeani vuosia. Yksinkertaisetkin asiat, joita on pitänyt itsestäänselvänä oli yhtä taistelua ja selviytymistä. Silkkaa suorittamista. Tästä alkoi matka, joka on ollut kaikkea muuta kuin helppo. Pelottava. Haastava. Rehellinen. Kasvattava.
Pysähtyminen antoi tilaa tunteille ja toi mukanaan mahdollisuuden. Mahdollisuuden oppia, kuka minä oikeasti olen. Mitä minä haluan ja ennen kaikkea, mitä minä ansaitsen. En ole enää sama ihminen, joka olin silloin. Hyvä niin. Kaikkea en kanna ylpeydellä, mutta otan vastuun teoistani. Matka jatkuu edelleen, mutta nyt olen löytänyt hyvän tukiverkoston ja saanut työkaluja. Tiedän kenen puoleen kääntyä, kun tarvitsen apua. Jokainen meistä saa tarvita toista. Jokainen meistä saa pyytää apua, kun sitä tarvitsee. Iso kiitos kaikille ammattilaisille, jotka ovat olleet mukana auttamassa minua matkallani ja tietysti lähipiirilleni. <3
Tänä päivänä valitsen rauhan. Arvostan hiljaisuutta, selkeyttä ja kehoa, jota osaan paremmin kuunnella. Osaan pysähtyä, kun sisällä alkaa kuohua. Tiedän paremmin, milloin olen turvassa ja milloin en ole. Osaan sanoa Ei. Luopua asioista, jotka eivät enää palvele minua. Teen asioita, jotka soveltuvat enemmän omaan arvomaailmaani. Valitsen ympäristön, joka on itselleni hyväksi. Vietän aikaa luonnossa ja annan itselleni luvan levätä. Silloin, kun sitä tarvitsen. Pyrin luottamaan elämään ja siihen, että se kantaa.
Meillä kaikilla on omat tarinamme. Meidän jokaisen tarina on yhtä tärkeä. Niihin mahtuu jokaisella iloa ja kipua, rakkautta ja luopumista. Elämä ei ole helppoa eikä sen kuulukaan olla. Meillä on kuitenkin vapaus valita. Vapaus vaikuttaa pieniin hetkiin. Vapaus rakentaa itsellemme arkea sekä rutiineja, jotka kantaa.
Itselle kaikkein kantavin voima on rakkaus. Voimme antaa toisillemme paljon hyvää, kun vain sallimme tuon. Meillä on lupa olla herkkiä. Me voidaan olla haavoittuvaisia, aitoja, autenttisia ja inhimillisiä. Virheet ovat sallittuja ja niiden avulla voimme oppia. Olemme kaikki täällä elämässä omaa polkuamme. Tehdään siitä yhdessä parempaa.
Tänä päivänä minä valitsen kiitollisuuden vihan sijaan. Valitsen ilon surun sijaan. Valitsen rohkaista muita kateuden sijaan. Valitsen hyväksynnän kivun rinnalle. Valitsen elää pelon sijaan. Valitsen kuunnella sisintäni ulkoisen paineen sijaan. Ennenkaikkea valitsen rakastaa itseäni. Just tällaisena kuin olen. Keskeneräisenä, kuitenkin kokonaisena. Olen syvästi kiitollinen kaikesta kokemastani, koska ilman sitä kaikkea en nyt tuntisi ja ajattelisi niinkuin ajattelen. Me kaikki kannamme omaa taakkaa. Ei tuomita toisiamme tai luoda omia mielikuvia tietämättä taustoja. Pidetään toisistamme huolta ja ollaan läsnä. Pysähdytään ja kuunnellaan.
Haluan jakaa tarinani, koska tiedän, etten todellakaan ole ainoa. <3
Toivon, että sanani tuovat jollekin rohkeutta, lohtua tai pienen hetken ymmärrystä. Et ole yksin.
Me olemme jokainen arvokkaita ja tärkeitä.
Rakkaudella, Monasofia.
